Design system ilman näkemystä ja pelisääntöjä on vain unohdettujen komponenttien tunkio

Designin jakaminen kehityshankkeiden kesken voi säästää rahaa ja parantaa käyttökokemusta, mutta pelkkä komponenttikirjasto ei riitä. Termi "design system" viittaakin paitsi rakennuspalikoiden kokoelmaan, myös organisaation ehdoilla määriteltyihin työtapoihin ja pelisääntöihin.

Moni organisaatio kehittää useita verkkopalveluja tai sovelluksia eri sidosryhmille. Kasvavat asiakasodotukset nostavat jatkuvasti käyttökokemuksen rimaa, mikä tuottaa painetta synnyttää laadukkaita ratkaisuja nopeasti. Samaan aikaan on havahduttu siihen, että laadukas design ei skaalaudu vain lisäämällä suunnittelijoiden määrää. Eheän käyttökokemuksen tarjoaminen hankaloituu sitä mukaa kun palveluja synnytetään lisää tai kun kehitystiimit kasvavat. Kehitystiimit päätyvät ajan myötä keksimään samoihin ongelmiin useita erilaisia ratkaisuja, lisäten monimutkaisuutta ja kustannuksia palvelujen ylläpitoon.

Moni taho onkin tunnistanut tarpeen jakaa tehtyjä ratkaisuja ja toteutustapoja projektien kesken. Johdonmukaista käyttökokemusta pyritään monesti varmistamaan muodostamalla jaettu kirjasto palvelun visuaalisista ja toiminnallisista peruselementeistä — kuten esimerkiksi väreistä, fonteista, lomake-elementeistä ja navigaatiokomponenteista. Näin tavoitellaan aika- ja kustannussäästöjä, kun käyttöliittymiä ja toteutustapoja ei tarvitse joka kehitysprojektissa miettiä alusta asti. Tällaista rakennuspalikoiden kokoelmaa saatetaan kutsua esimerkiksi komponenttikirjastoksi, tyylikirjastoksi tai trendikkäästi design systemiksi.

Komponenttikirjastot rakentuvat usein atomiselle ajattelulle, jossa vakioituja peruspalikoita yhdistellään eri tavoin monimutkaisempien ratkaisujen muodostamiseksi.

 

Onnistuneesti jalkautetun design systemin tuottama kustannussäästö voi kehitysorganisaation koosta riippuen olla vuosittain kymmeniä tai satoja tuhansia. Monesta design systemistä kuitenkin puuttuvat laadun ja onnistumisen kannalta tärkeimmät elementit, eli selkeä omistajuus, tavat toimia sekä näkemys siitä, millaisten palvelujen rakentamista ja kenelle design system itseasiassa palvelee.

Henkilöityykö ajattelu?

Kenties kehitystiimistä löytyy design-ratkaisujen systematisoinnista innostunut suunnittelija tai front end -sovelluskehittäjä. Ehkä tämä innokas tiiminjäsen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi rakentamaan ja ylläpitämään design systemiä. Alkuvaiheessa kaikki voi näyttää hyvältä. Ajan myötä tästä henkilöstä muodostuu kuitenkin valtava ymmärryksen ja kehityksen pullonkaula, ja koko sovelluskehityksen työnkulku hidastuu.

Ei riitä, että komponentti on lisätty kirjastoon, jos vain yksittäiset ihmiset tietävät. miten komponentti toimii tai miksi se on suunniteltu sellaiseksi kuin se on. Tällaisessa tilanteessa komponentti happanee, kun sen rinnalle syntyy uusia ratkaisuja, kun vanhaa ratkaisua ei ymmärretä tai osata jatkokehittää.

Jotta design system on enemmän kuin siitä innostuneiden harrastamista, se tarvitsee tuekseen vakiintuneet käytännöt ja systemaattiset toimintatavat ymmärryksen jakamiseksi eri roolien kesken. Design system ottaa kantaa siihen, miten designia organisaatiossa tehdään, miten sitä hallinnoidaan.

Myös itse design systemin käytettävyys on huomioitava: jos sen käyttäminen edellyttää esimerkiksi sellaista teknistä osaamista tai työkaluja, joita kaikilla palvelukehitykseen osallistuvilla ei jo valmiiksi ole, on todennäköistä, että tekijä tarttuu mieluummin itselleen tuttuihin välineisin ja vanhentuneisiin työtiedostoihin.

Heiluttaako häntä koiraa — eli johtaako komponenttikirjasto suunnittelua?

On tietysti keskeistä, että design systemiä on helppo käyttää itse kehitystiimin näkökulmasta, ja että kirjasto tuottaa arvoa suunnittelun työnkululle. Jotta ratkaisujen jakamisesta ja systematisoinnista tulee vakiintunut tekemisen tapa, palvelukehityksen tulee olla helpompaa design systemin kanssa kuin ilman sitä. Organisaatiot ovat myös erilaisia. Yhdessä organisaatiossa toimivat designin hallintamallit eivät sovi kaikille. Jotta tunnistetaan ne kipukohdat, joita design systemillä juuri tietyssä organisaatiossa ensimmäisenä kannattaa lähteä ratkomaan, on osallistettava design systemin sisäisiä ja ulkoisia käyttäjäryhmiä.

Kenties suurin vaara on, että ongelman ratkaisemisesta kirjastoon jo tehdyillä palikoilla tulee tärkeämpää kuin ongelman ratkaisemisesta liiketoiminnan kannalta parhaalla tavalla. Jos uuden design-ratkaisun luominen on hyvin byrokraattinen ja hidas prosessi, ja tavoitteena on orjallisesti minimoida uusien ratkaisujen määrä, design system kääntyy helposti itseään vastaan. Jos komponenttikirjastoon on luotu komponentti verkkosivuston käyttökontekstiin, organisaatiossa voi olla vaikea ymmärtää tarvetta kehittää mobiilisovellukselle omaa, erillistä komponenttiaan, vaikka loppukäyttäjän odotuksien palvelemisen kannalta tarve olisi itsestäänselvä.

Tuskin kukaan haluaa päivittäisessä työssä taistella prosesseja vastaan. Jos tällaiseen tilanteeseen joudutaan, kynnys muutosten ehdottamiseen kasvaa, silloinkin kun muutokset olisivat loppukäyttäjän ja liiketoiminnan kannalta aiheellisia. Elävän ja kehittyvän design systemin sijaan käsissä onkin pian akateeminen harjoitus, jolla ei ole toivottua vaikutusta käyttökokemuksen laatuun, ja pahimmassa tapauksessa ratkaisuja, joita aiemmin olisi ehdotettu uusiksi design systemin osiksi, tehdään surutta prosessin ohi kertaluontoisina ratkaisuina, mikä kasvattaa kustannuksia ja vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottamista ylhäältä päin.

Kompakti, elegantti ja päällekkäisyyksiä minimoiva komponenttikirjasto, jota kukaan ei kehitä tai käytä, ei ole läheskään yhtä arvokas kuin rönsyilevä mutta tekemisen kulttuuriin saumattomasti omaksuttu design system.

Kehitetäänkö lopulta komponentteja vai palveluja?

Silloinkin, kun komponenttikirjasto tai design system on ymmärrettävä ja helppokäyttöinen kaikille sitä käyttäville tahoille, voi olla vaikea nähdä metsää puilta. Yksittäisten osasten suunnittelu tyhjiössä ilman kokonaiskuvan hahmotusta tuottaa näkemyksetöntä designia, joka riittää kehitystiketin kuittaamiseen, mutta ei vie liiketoimintaa eteenpäin.

Komponenttikirjastoja rakentaessaan moni organisaatio keskittyy turhankin paljon yksittäisiin palasiin sen sijaan, että pyrittäisiin osoittamaan, miten palasista muodostetaan tehokkaita ja liiketoimintaa palvelevia kokonaisuuksia. Pelkän komponenttien katalogin sijaan komponenttikirjaston tulisi tarjota konkreettisia esimerkkejä siitä, miten ratkaisuja sovelletaan käytännössä ja miksi juuri kuvatut sovellutukset toimivat parhaiten palvelukonseptin näkökulmasta.

Eleganttien komponenttien luominen ei saa muodostua itse tarkoitukseksi ja palvelukehityksen viime käden tavoitteeksi. Yhtenäisyys ja tehokkuus ei saa olla tärkeämpää kuin loppuasiakkaan ja oman liiketoiminnan tavoitteiden palveleminen. Design systemkin on viime kädessä kuitenkin vain väline, joka edesauttaa hyvien ja johdonmukaisten käyttökokemusten tuottamista kustannustehokkaasti—mahdollistaen hyvän palvelun.

Lisälukemista

Ei ihminen tai kone – vaan ihminen ja kone

Onko ihminen tulevaisuudessa turha? Maailma on mullistuksen keskellä, ja reaktiona siihen on usein hätähuuto. Huolet eivät ole aiheettomia, sillä kyse on valtavasta muutoksesta.

Suurimmasta agraariyhteiskunnasta teollistuneeseen yhteiskuntaan siirryttyämme. On normaalia olla levoton tilanteessa, jossa oma työpaikka saattaa kadota ilman varoitusta. Huoli oli aito, kun tehdas siirtyi Kiinaan. Mutta nyt saatammekin olla tilanteessa, jossa sama tehdas on palaamassa takaisin.

Tulevaisuuden teknologisessa kehityksessä, tekoälyssä ja automatisaatiossa, on valtavasti mahdollisuuksia uudelle. Se on kuitenkin osattava hyödyntää.

Osaisimmeko paketoida esimerkiksi Pisa-tuloksia markkinoille ja viedä opetusta maailmalle? Voisimmeko teknologian avulla monistaa opettajasta 1000-kertaisen määrän opetusta?

Toistaiseksi vaikuttaa, että emme. Alan tuotteistus ja koulutusvientimme on vielä hyvin pientä. Opetusministeriön tavoite vuodelle 2018 on 350 miljoonaa euroa. Yksityinen puoli toimialasta arvioi sen kuluvana vuonna olevan noin 20 miljoonaa. Ensi vuodesta tulee kiireinen!

Muutosvauhti on niin kova ettei ihminen meinaa pysyä perässä.

Muutosnopeus näkyy vahvasti esimerkiksi politiikassa. Lait eivät vie eteenpäin vaan jarruttavat. Onko esimerkiksi työperäisten maahanmuuttajien – huippuosaajien – verokäsittely sopiva osaajatarpeeseemme? Monipuolistummeko vai käännymmekö sisään?

Kun kehitys on erittäin nopeaa, luonnollinen reaktio on keskittyä lyhyen aikavälin viilaamiseen. Se vaivaa niin yritys- kuin yhteiskuntapäättäjiä.

Ei investoida eikä muututa, jätetään hyödyntämättä valtavat mahdollisuudet. Varsinkin Suomessa, jossa on osaamista, avoimuutta ja historiassa todettu kyky jäädä henkiin, olisi vahinko haaskata perintö.

Suomi on mallikappale onnistuneesta yhteiskuntarakenteesta.

Pelkästään tuolla erottavalla tekijällä meillä voisi olla rooli muiden valtioiden neuvonantajana. Valtion ja yritysten yhteistyöllä sen voi kääntää arvoksi. Rahaksi. Yhteistyötä tehdään, mutta se ei tällä hetkellä ole riittävää tai oikeanlaista.

Valtuuskuntamatkoilla on paikkansa, mutta resursseja tulisi kohdentaa viennin edistämiseen muutenkin. Korkeimpien virkamiesten tulisi osallistua neuvotteluihin varsinkin maissa, jotka ovat valtiovetoisia. Se olisi konkreettista ja toimivaa.

Onnistuminen edellyttäisi, että vedämme juuri nyt kanin hatusta ja nopeutamme ja muovaamme muutosta, emmekä hidasta sitä. Ehkä jopa markkinoimme itseämme!

Samalla yksilölle on pystyttävä osoittamaan mahdollisuuksia ja tuettava häntä. Ehkä tulonjako-käsite olisi muutettava arvonjako-käsitteeksi? Ehkä meidän pitäisi verojen korottamisen sijaan vahvistaa valtio-omistajuutta ja jaettava niitä kadehdittuja ylisuuria voittoja kansalaisille? Luoda heille perusturvaa, jotta voivat miettiä elämäänsä uudestaan ja hakeutua koulutukseen ja sitä kautta uudelle työuralle.

Opetella toimimaan tekoälyn ja koneen kanssa.

Ihminen ei ole tulevaisuudessakaan turha. Ei tuotantolinjalla, uutistoimituksessa tai sairaalassa.

Ihmisellä on jatkossa vain erilainen rooli. Ja todennäköisesti paljon parempi.

Tieto on vapaampaa kuin koskaan. Esimerkiksi lääketiede, ravinnon ja energian tuotanto kehittyvät raivoisaa vauhtia. Uskon että kuljemme kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Isot tilastot puhuvat jo tämän puolesta: Maailmassa ei ole ollut koskaan niin vähän sotia kuin nyt. Olemme terveempiä ja rikkaampia kuin milloinkaan maailman historiassa. Meitä on vaikeampi sortaa tai harhauttaa kuin ennen.

Nämä positiiviset merkit vain hukkuvat usein tehokkaan tiedonvälityksen vyöryyn. Pienetkin tapahtumat leviävät todella nopeasti, ja siksi maailmankuvamme on monesti synkempi kuin mihin faktat antaisivat aihetta.

Kun kone, IBM:n Deep Blue, voitti 1997 Gary Kasparovin shakissa, maailma kohahti. Tänään koneella avustettu ihminen puolestaan voittaa koneen. Ihmisen luovan ja epälineaarisen ajattelun taito on edelleen pelkän koneen ja tietotekniikan ulottumattomissa.

Sama pätee empatiaan.

Kone ei vielä kykene edes simuloimaan empatiaa valtavasta prosessorikapasiteetista huolimatta.

Niin kutsuttu Turingin koe (nimetty tietokoneen kantaisänä pidetyn Allan Turingin mukaan) haastaa koneen simuloimaan ihmistä niin tarkasti, että oikea ihminen, joka kommunikoi koneen kanssa, ei erota konetta aidosta.

Näin ei ole vielä käynyt.

Tämä johtuu muun muassa niistä pienistä vivahteista, joita me sanallisen viestinnän lisäksi välitämme. Äänenpaino, sarkasmi, huumori tai iva ovat kaikki vielä koneen ulottumattomissa. Koneella ei myöskään ole vielä todettu olevan intentiota tai omaa tahtoa.

Luova ajattelu ja empatia ovat ne asiat, joiden johdosta me ihmiset tulemme olemaan vielä kauan niitä, jotka yhteiskunnassa ohjaavat ja tekevät suurimmat päätökset. Nämä taidot ovat uniikkeja ja kriittisiä. Niiden kautta määritämme itsellemme tulevaisuudessa uuden roolin maailmassa.

Luovuuden ja empatian kautta kehitämme uutta työtä, henkistä kasvua, tapoja jakaa arvoa sekä uudenlaisen yhteiskuntarakenteen.

Jos sinua vieläkin epäilyttää, mieti seuraavaa: Kuinka monta eri nykymaailmassa yleisesti esiintyvää työtä 1815 elänyt maanviljelijä vaikkapa Pohjois-Karjalasta olisi villeimmässä fantasiassaan osannut kuvitella?

Aivan. Siksi meillä on enemmän kuin toivoa.

Osallistu keskusteluun Twitterissä @PeterBarkman1 & @Palmu_Finland.

Peter Barkman on intohimoinen yritysten kehittäjä ja niiden kasvun sparraaja. Hän on palvelumuotoilun pioneeri, joka auttaa yrityksiä löytämään oman potentiaalinsa liiketoimintamahdollisuuksia,
teknologiaa ja asiakasymmärrystä yhdistäen.